Olette varmasti kuulleet sanonnan "kauneus on katsojan silmässä". Minusta ajatus siitä ettei esteettiset arvot voi olla absoluuttisia, on jotain vastaansanomattoman kiehtovaa. Sellaisena ne kuitenkin monesti esitetään. Kauneus on monelle yksinkertainen itsestäänselvyys, jonka lähempi tarkastelu ja varsinkin kriittinen arviointi aiheuttaa riidan. 

Itsellenikin on tuttu hokema, että makuasioista ei voi riidellä. Kuitenkin ne ovat melkeinpä ainoita asioista joista edes kannattaa riidellä. Ajatus, että pitää jostakin ja jostakin muusta ei pidä, ei vielä ole mikään tieto eikä edes mielipide. Se on vasta lähtökohta ja kaikki kiinnostavat henkilökohtaiset tulkinnat ja arvot ja kulttuuriset syyseuraussuhteet ovat siellä taustalla tai pinnan alla. Ja vasta ne ovat kiinnostavia, vasta niiden ymmärtäminen avartaa maailmaamme tai selittää yhtään mitään.

Kauneuteen palatakseni; kotiseudullani on pieni lämpäre suojeltua vanhaa metsää.... tai oikeastaan puustoa. Tarkkaan ottaen se on pienehkö vanha puisto, joka on jätetty hoitamatta... siis luonnon tilaan. Niin, että puut ovat saaneet kasvaa, vanhentua, kaatua ja lahota juuri niinkuin luonnossa tapahtuu, niin että ihminen kajoaa mahdollisimman vähän asioiden tilaan. Toki siinä puistossa saa ulkoilla ja kyllä sitä hoidetaan niin, että jos joku puu alkaa lahoamaan pystyyn niin, että se on vaarallinen niin se autetaan nurin. Mutta esimerkiksi konkeloiden annetaan olla jos ne eivät aiheuta välitöntä vaaraa ohikulkijoille. Tässä puistikossa on myös jäänteitä rakennuksista (lähinnä sammaloituneita kivijalkoja) joita siinä on joskus muinoin ollut.

Tämä paikka on yksi kauneimmista mitä tiedän, vaikka kävin yhteen aikaan päivittäin koirani kanssa siinä ulkoilemassa. Niinpä johtui päivänä muutamana mieleeni miettiä, että miksi se minua puhuttelee ja koskettaa niin syvästi. Oikeastaan aloin myös ihmetellä, että miksi vanha ja sammaloitunut puu on niin käsittämättömän kaunis, mutta vanha ihminen ei ole? tähän kysymykseen on helppo etsiä useitakin vaihtoehtoisia selityksiä. Yksi näkökohta löytyy ajan ja kuoleman suhteesta. Tietyllä tavalla puu on ikuinen..... ainakin ihmiseen verrattuna. Isossa Britanniassa on kuulemma marjakuusi, joka on 1600 vuotta vanha. Suomessakin on puita joiden ikä lasketaan helposti sadoissa vuosissa. Ihmisen mittapuulla se on ikuisuus, vaikka me tiedämme maailman olleen olemassa jo ennen meitä ja että se jatkaa olemassaoloaan meidän jälkeen, niin meidän arkinen ajallinen hahmotuskyky on pisimmilläänkin vain ihmisen elämän mittainen. Meille ikuisuus on illuusio, mutta puulle se mahdollista ja se ehkä osaltaan tekee vanhan puun näkemisestä itselleni jotenkin pyhän kokemuksen. Se muistuttaa omasta rajallisuudesta ja myös siitä, että vaikka uskomme kaikkea tieteemme avulla ja jumalan luvalla hallisevamme, niin emme pysty yksilönä olemaan olemassa niinkään naurettavan lyhyttä aikaa kuin sanotaan vaikkapa sataa vuotta.

Onko vanha ihminen ruma? no ei tietenkään ole, mutta vanha ihminen on peili ja tulevaisuuden ennuste. Siinä missä vanha puu muistuttaa meitä kuolemattomuudesta, vanha ihminen muistuttaa meitä kuolevaisuudesta. Toinen huomio on seksi. Kuinka paljon ihmisen kauneutta arvioidessa mietimme hänen arvoaan parisuhdemarkkinoilla? olisiko hän potentiaalinen kumppani, haluttava kumppani, kyvykäs kumppani? tähän seikkaan vaikuttaa varmasti oma sijaintimme elämänkaarella ja toisaalta oma biologiamme. Itselläni alkaa hormonitasot olemaan sen verran matalia ettei nuoren naisen näkeminen enää saa minua suunniltani ja minulla on aikaa ja kiinnostusta pohtia tällaisia jonninjoutavuuksia.

Entäpä sitten markkinat? kuinka paljon markkinat vaikuttaa siihen, mikä meidän mielestä on kaunista tai rumaa. Määritelmällisesti vauraus on suhteellista ja nimenomaan suhteessa resurssin rajallisuuteen. Jos me yhdistetään markkina kauneuteen, niin voidaan huomata, että suomessa on kasvatettu paperia yli sata vuotta. Se tarkoittaa, että sellun tuotannossa puun vanhuus ei ainakaan ole arvo tai millään tapaa tavoiteltava asia. Se on johtanut siihen ettei meillä ole vanhoja puita ainakaan riesaksi saakka. Ihmisten kohtadalla taas kärjellään seisova ikäpyramidi tekee sen, että meillä on vanhoja ihmisiä enemmän kuin nuoria. Se tarkoittaa että vanhat ihmiset on enemmän riesa ja kuluerä kun taas nuorista on joka suhteessa ja joka paikassa pula.

Voisin ehkä päättää tämän hajatelman sellaiseen henkilökohtaiseen johtopäätökseen, että vanhan puun kohdalla katseeni on puhdas kaikista biologisista, kulttuurisista ja taloudellisista pyyteistä ja olen siksi vapaa näkemään sen sisimmän olemuksen. Rapistuvat ihmisen rakentamat miliööt ovat mielestäni kauniita siksi, että siellä on hallinta muuttunut tapahtumiseksi. Mielestäni kauneus asuu siellä missä asiat eivät ole täysin hallinnassa. Siellä missä horsma puskee asfaltin läpi tai missä kosteus on murentanut graffitien peittämää rappausta, on ihmisen hallinta tiessään ja itse aika maalaa entropian siveltimellä mestariteostaan.