Oletko huomannut saman kuin minä, että mielipide ei ole kiinnostava itsessään, vaan sen perustelut? minä huomasin sen kun jätin sosiaalisen median vähemmälle lopettamalla facebooktilini ja antamalla aikaa itselleni rauhoittua ja ajatella asioita. Huomasi paljon muutakin, mutta palaan siihen.

Minulla oli taipumus suuttua facebookissa ja suuttuessani, käyttäydyin harkitsemattomasti toisinsanoen sanoin sellaista, jonka olisin voinut jättää sanomattakin tai sanoin terävämmin ja agressiivisemmin kuin oikeastaan tarkoitinkaan. Tuo demoninen puoli hiukan hämmästytti itseänikin ja siksi joutunut paljon miettimään mikä meni kohdallani vikaan naamakirjassa. Yksi mieleen tuleva seikka juontaa juurensa persoonaani. Minä pidän keskustelusta, mikään ei ole niin elähdyttävää kuin hyvä ennakkoluuloton syvälle luotaava keskustelu. Minulle ei ole edes merkitystä sillä missä se keskustelu tapahtuu kainuulaisella huoltikalla tai läheisen ystävän kanssa kynttilän ääressä tai verkossa jollakin foorumilla. 

Rakastuin keskusteluryhmiin joskus ysärin loppupuolella kun löydin usenetin uutisryhmät. Niitä käytettiin erillisellä ohjelmalla, niitä ei ohjailtu mitenkään vaan ihmiset vain kävivät keskusteluja ja viestiketjut olivat aina löydettävissä. Ei muuta kuin etsi vain etsä kiinnostavia aihealueita ja meni keskustelemaan. Sieltä löysin todella kiinnostavia ihmisiä ja kiinnostavia ajatuksia. Huomasin, että kaikkein hedelmällisintä oli keskustella ihmisten kanssa jotka olivat eri mieltä kanssani koska silloin omakin ajatteluni avartui. Vastaavasti perustelemalla omia ajatuksiani, saatoin avartaa jonkun muun ihmisen maailmaa. Siellä väiteltiin joskus kiivaastikin, mutta harvemmin suututtiin, koska väittelynkään päämääränä ei ollut "voitto" (mitä sekin muka tarkoittaa edes?) tai "oikeassa oleminen", vaan yhteisen totuuden löytäminen perustelujen kautta jolloin tarkasteltava asia tuli valotettua mahdollisimman monelta kulmalta ja lopulta voitiin olla varsin yhtä mieltä asioista tai ainakin hyväksyä se mitä mieltä joku muuta mieltä oleva on.

Opin, että pelkkä mielipide ei ole juurikaan kiinnostava asia, vaan mielipiteen takana oleva ajatusrakennelma. Mutta jos mielipiteen takana ei olekaan ajatusrakennelmaa, vaan identiteetti? jos mielipide ei kerrokaan miten ajattelee ja tekee havaintoja, vaan se vastaa ainoastaan kysymykseen kuka minä olen, niin silloin ainakin minä putoan kelkasta.

Kirjauuin facebookiin melko pian sen perustamisen jälkeen ja alkuun olin aika passiivinen käyttäjä, mutta pikkuhiljaa pääsin jyvälle siitä. Tai en minä oikeasti koskaan päässyt siitä jyvälle, mutta yritin käyttää sitä samalla tavalla kuin keskustelufoorumia. No keskustelufoorumihan facebook ei ole. Keskusteleminen on naamakirjassa tehty niin vaikeaksi, että turhauduin siihen aika pahasti. Ymmärsin, että facebookin käyttäjänä minun pitäisi olla passiivinen sisällön kuluttaja ja ainoastaan reagoida siihen mitä facebook minulle näyttää. Proaktiivisuus rajoittui lähinnä siihen, että voin luoda seinälleni keskustelun avauksia ja se oikeastaan oli ainoa mahdollisuus keskustella, koska muuten facebook vyörytti ruudulleni jatkuvalla syötöllä uusia juttuja joihin olisi pitänyt reagoida heti, mutta kun se ei ole minulle luonteenomaista, vaan haluan ensin vähän tuumailla asiaa ja palata siihen myöhemmin, niin se oli tehty vaikeaksi. Kun seinalle tuli uusi juttu niin ei siihen voinut palata myöhemmin tai siihen palaaminen oli tehty niin työlääksi, että se oli käytännössä mahdotonta koska se juttu joka minulle näytettiin uutisvirrassa ei ollut siellä enää kun halusin palata siihen vaan se oli kadotettu jonnekin ties minne. Sama juttu muissa keskusteluissa kuin itse aloittamissani. Nekin katosivat mystisesti, ilmoituksissa näkyi että joku on vastannut minulle tai reagoinut johonkin minuun liittyvään, mutta ilmoituksen linkki ei vienyt enää takaisin siihen juttuun josta reaktio oli tullut ja suurin osa sisällöstä vietiin käytännössä pois ulottuviltani. Se turhautti ja tuntui etten pysty keskustelemaan facebookissa kuten olen tavannut tehdä reaalimaailmassa ja keskusteluryhmissä.