SPOTIFY
YouTubeMusic
Facebook
Instagram

Uusin julkaisu: "Hittejä, joita kukaan ei kuuntele"-levy 16.6.2023

Tahdon vastainen selibaatti

Perjantai 16.6.2023 - Mika Halvari

"Misogynia tarkoittaa naisvihaa, incel taas on lyhenne sanoista involuntary celibate, suomeksi tahdonvastainen selibaatti. Käytännössä sana incel viittaa pääasiassa verkkofoorumeilla elävään miesten alakulttuuriin, jossa miehet kokevat, että heidän tahdonvastainen selibaattinsa on naisten vika."

Pahoittelen, että koulukiireiden vuoksi on mennyt muutama kotvanen etten ole kirjoitellut. Mutta törmäsin tämmöiseen termiin kun muuan työkaverini kertoi siitä. Totta puhuakseni olin melko ymmälläni koko jutusta enkä oikein järkeilemällä onnistunut saamaan otetta, että mistä siinä olisi kyse? 

Minusta nuorten miesten ja naisten kohtaanto-ongelma on ikuinen ja syvästi ihmisyyteen (ja varmaan vähän muuhunkin siäkkyyteen tai lintuuteen) liittyvä asia. Se on ikuinen ja aina mieliä kuohuttava kysymys, että löytääkö nuori kumppanin itselleen. Kyllähän se aina on ollut ja oleva niin, että jotkut nuorukaiset näyttävät olevan vähän enemmän tyttöjen mieleen ja me muut olemme jääneet varjoihin puremaan hammasta ja kiroilemaan mokomia hannuhanhia ..... tai jääkiekkoilijoiksi noita kai nykyisin kutsutaan. Mutta ei minun nuoruudessani olisi tullut kuuloonkaan julkisesti valittaa kovaa kohtaloaan parisuhdemarkkinoilla!?!? päin vastoin, tyttöystävä mieluummin keksittiin ja rehvasteltiin olemattomilla naisseikkailuilla mieluummin kuin oltaisiin tunnustauduttu joksikin muuksi kuin alfaurokseksi.

Onko tämä siis itseasiassa ihan hyvä asia, että internetti tarjoaa kanavan purkaa paineita ja antaa äänen, myös rakkaudessa pettyneille nuorille miehille? eikö vertaistuki ole kuitenkin yleensä ihan terapeuttinen kokemus useimmissa elämän kriiseissä, jossa ihminen helposti kuvittelee olevansa yksin. 

Keitä nämä incelit oikein ovat? ovatko he pelkästään nuoria miehiä? onko heidän joukossaan nuoria naisia lainkaan? luulisi, että naisetkin joutuvat pettymään rakkaudessa? vai onko rakkaudessa pettyneille naisille joku oma nimitys ja ryhmä? "miehet on sikoja ry"? olisi kutkuttava ajatus perustaa särkyneiden sydänten verkkopalvelu, jossa parisuhdemarkkinoiden seinäruusut ja takarivin taavit voisivat kohdata ja löytää sydämensä valitun.Särkyneiden sydänten tinder.

Ei ei missään tapauksessa "tinder", sehän on kai inceleiden tyyssija. Palvelu, joka on pelillistänyt parisuhdemarkkinat ja lisäksi kuulin radiosta, että tinderissä käyttäjistä 70% on miehiä, mikä tarkoittaa että suurin osa Tinderpalvelua käyttävistä miehistä tulee pettymään, yrittäessään taistella markkinoilla, jotka ovat noin vääristyneitä. Todellisessa elämässä naisia on sentään puolet...... paitsi kiinassa, jossa varmaan nuorilla miehillä on aika tukalat oltavat (mikähän kiinalaisen tinderin sukupuolijakauma mahtaa olla?). 

Mutta siis, ovatko incellit tinderissä pettyneitä miehiä? vai olisiko kyse jostakin muusta. Olen nimittäin tällä viikolla lukenut valtakunnan mediasta juttuja syntyvyydestä, joka suomessa on tällä hetkellä aika vinksallaan. Jokainen voi tehdä haun "suomessa vuosittain syntyneet ja kuolleet" niin selviää, että tämä kansa on pienentymässä, mutta ei mennä nyt siihen onko se hyvä vai huono asia. Olen lukenut parikin juttua siitä, että Suomessa syntyvyys on enimmäkseen hyväosaisten harteilla ja ilmeisesti erityisesti hyvin koulutetut ja hyvässä asemassa olevat miehet ovat yliedustettuina.

Tietenkin omien asenteideni läpi asiaa pohtiessa päättelin, että kyse on siitä vanhasta totuudesta, että naiset naivat sosiaalisesti ylöspäin ja miehet alaspäin, mutta nyt kun tämä incell termi juolahti jälleen mieleeni, niin aloin pohtia että voisiko tämä incell käsite liittyä laajemminkin sosiaaliseen osattomuuteen? nimittäin yksi näkökulmahan liittyy juurikin markkinanäkökulmaan. Jos syrjäytynyt mies ei kelpaa naisille, niin sehän johtaa voimakkaasti tarjonnan kapeutumiseen koska naiset nyt vaan ovat paljon paremmin koulutettuja ja pärjäävät työmarkkinoilla miehiä paremmin, niin ne harvat miehet joilla on kykyä opiskella ja pärjätä eivät riitä kaikille koulutetuille naisille vaan heille on ylitarjontaa parisuhdemarkkinoilla. 

Työskentelen semmoisessa työssä jossa seuraan läheltä päihdemaailmaa ja osattomuutta ja eräs havaintoni on, että päihde alakulttuurissa naisen osa on yleensä todella karu. En siis itse pysty mitenkään syyttämään naisia valikoivuudestaan (kuka täyspäinen haluaisi joutua siihen hyväksikäyttörumbaan johon moni nuori nainen ajautuu?). 

Näin ollen on pakko kysyä, että johtaako sosiaalisen eriarvoisuuden lisääntyminen väistämättä myös väestökatoon? se olisi aika käänteentekevä huomio kun kaikki tähän saakka lukemani puhuu sen puolesta, että sodat ja kurjuus johtaa juurikin suuriin ikäluokkiin ja väestöräjähdykseen.

Mielipide

Perjantai 14.4.2023 - Mika Halvari

Oletko huomannut saman kuin minä, että mielipide ei ole kiinnostava itsessään, vaan sen perustelut? minä huomasin sen kun jätin sosiaalisen median vähemmälle lopettamalla facebooktilini ja antamalla aikaa itselleni rauhoittua ja ajatella asioita. Huomasi paljon muutakin, mutta palaan siihen.

Minulla oli taipumus suuttua facebookissa ja suuttuessani, käyttäydyin harkitsemattomasti toisinsanoen sanoin sellaista, jonka olisin voinut jättää sanomattakin tai sanoin terävämmin ja agressiivisemmin kuin oikeastaan tarkoitinkaan. Tuo demoninen puoli hiukan hämmästytti itseänikin ja siksi joutunut paljon miettimään mikä meni kohdallani vikaan naamakirjassa. Yksi mieleen tuleva seikka juontaa juurensa persoonaani. Minä pidän keskustelusta, mikään ei ole niin elähdyttävää kuin hyvä ennakkoluuloton syvälle luotaava keskustelu. Minulle ei ole edes merkitystä sillä missä se keskustelu tapahtuu kainuulaisella huoltikalla tai läheisen ystävän kanssa kynttilän ääressä tai verkossa jollakin foorumilla. 

Rakastuin keskusteluryhmiin joskus ysärin loppupuolella kun löydin usenetin uutisryhmät. Niitä käytettiin erillisellä ohjelmalla, niitä ei ohjailtu mitenkään vaan ihmiset vain kävivät keskusteluja ja viestiketjut olivat aina löydettävissä. Ei muuta kuin etsi vain etsä kiinnostavia aihealueita ja meni keskustelemaan. Sieltä löysin todella kiinnostavia ihmisiä ja kiinnostavia ajatuksia. Huomasin, että kaikkein hedelmällisintä oli keskustella ihmisten kanssa jotka olivat eri mieltä kanssani koska silloin omakin ajatteluni avartui. Vastaavasti perustelemalla omia ajatuksiani, saatoin avartaa jonkun muun ihmisen maailmaa. Siellä väiteltiin joskus kiivaastikin, mutta harvemmin suututtiin, koska väittelynkään päämääränä ei ollut "voitto" (mitä sekin muka tarkoittaa edes?) tai "oikeassa oleminen", vaan yhteisen totuuden löytäminen perustelujen kautta jolloin tarkasteltava asia tuli valotettua mahdollisimman monelta kulmalta ja lopulta voitiin olla varsin yhtä mieltä asioista tai ainakin hyväksyä se mitä mieltä joku muuta mieltä oleva on.

Opin, että pelkkä mielipide ei ole juurikaan kiinnostava asia, vaan mielipiteen takana oleva ajatusrakennelma. Mutta jos mielipiteen takana ei olekaan ajatusrakennelmaa, vaan identiteetti? jos mielipide ei kerrokaan miten ajattelee ja tekee havaintoja, vaan se vastaa ainoastaan kysymykseen kuka minä olen, niin silloin ainakin minä putoan kelkasta.

Kirjauuin facebookiin melko pian sen perustamisen jälkeen ja alkuun olin aika passiivinen käyttäjä, mutta pikkuhiljaa pääsin jyvälle siitä. Tai en minä oikeasti koskaan päässyt siitä jyvälle, mutta yritin käyttää sitä samalla tavalla kuin keskustelufoorumia. No keskustelufoorumihan facebook ei ole. Keskusteleminen on naamakirjassa tehty niin vaikeaksi, että turhauduin siihen aika pahasti. Ymmärsin, että facebookin käyttäjänä minun pitäisi olla passiivinen sisällön kuluttaja ja ainoastaan reagoida siihen mitä facebook minulle näyttää. Proaktiivisuus rajoittui lähinnä siihen, että voin luoda seinälleni keskustelun avauksia ja se oikeastaan oli ainoa mahdollisuus keskustella, koska muuten facebook vyörytti ruudulleni jatkuvalla syötöllä uusia juttuja joihin olisi pitänyt reagoida heti, mutta kun se ei ole minulle luonteenomaista, vaan haluan ensin vähän tuumailla asiaa ja palata siihen myöhemmin, niin se oli tehty vaikeaksi. Kun seinalle tuli uusi juttu niin ei siihen voinut palata myöhemmin tai siihen palaaminen oli tehty niin työlääksi, että se oli käytännössä mahdotonta koska se juttu joka minulle näytettiin uutisvirrassa ei ollut siellä enää kun halusin palata siihen vaan se oli kadotettu jonnekin ties minne. Sama juttu muissa keskusteluissa kuin itse aloittamissani. Nekin katosivat mystisesti, ilmoituksissa näkyi että joku on vastannut minulle tai reagoinut johonkin minuun liittyvään, mutta ilmoituksen linkki ei vienyt enää takaisin siihen juttuun josta reaktio oli tullut ja suurin osa sisällöstä vietiin käytännössä pois ulottuviltani. Se turhautti ja tuntui etten pysty keskustelemaan facebookissa kuten olen tavannut tehdä reaalimaailmassa ja keskusteluryhmissä.

Meillä on vain menneisyys

Perjantai 7.4.2023 - Mika Halvari

Tulevaisuus ei ole vielä täällä. Ajasta on vaikea puhua ilman fysiikkaa ja juurikaan mitään en fysiikasta ymmärrä joten olisikohan viisainta lopettaa tämä merkintä tähän. No yritetään nyt kuitenkin ja koitetaan kiteyttää tähän heti alkuun sen seikan fysiikasta, jonka varmaan olen ymmärtänyt väärin ja mennään sitten itse aiheeseen.

Sattoi olla, että luin Hawkingin kirjasta "Ajan lyhyt historia", seuraavan lauseen liittyen aika-avaruuteen; "mikään hiukkanen ei voi olla olemassa missään tilan kolmessa koordinaatissa, olematta sitä jonakin tiettynä hetkenä". Piti oikein istahtaa miettimään sitä, sehän tarkoittaa että koordinaatteja ei olekaan kolme vaan neljä. Aika on neljäs koordinaatti joka vasta määrittää missä jokin kappale on. 

Kari Enqvist sanoi, että kun katsomme taivaalle, niin näemme menneisyyden. Siis valon nopeus määrittää rajan havainnolle. Näen kuun sellaisena kuin se oli sekunti sitten ja auringon näen sellaisena kuin se oli jotain kahdeksan minuuttia sitten (ja siihen minun tähtitieteen tuntemus sitten päättyikin :-D ). Eihän se pääty kuuhun tai aurinkoon, vaan sama pätee periaatteessa kaikkeen mitä näen. Siis tiskipöydälläni olevan kahvikupin näen sellaisena kuin se oli silloin kun siitä kimpoava valo lähti matkaan kohti silmääni. Se on niin lyhyt aika, että nimitän sitä nykyisyydeksi, vaikka tiedän sen olevan historiaa. Ja että historian ja tulvevaisuuden välinen raja on niin lyhyt ettei tajuntani hitaat neuronit pääse sen lähellekään (Blankin aikako sen nykyisyyden määrittää? lyhyin teoreettinen aika...... menee vähän yli hilseen meikäläiseltä). Ehkä on selvintä ajatella, että nykyisyyttä ei ole, on vain mennyt ja tuleva.

Tulevaisuus? eihän sitä ole olemassa. Scifissä tulevaisuutta käsitellään usein kuin edessämme avautuvaa maisemaa, jota kohti matkustamme. Mutta entäpä jos se ei olekaan, vaan se maisema on ainoastaan mielikuvituksemme tuotos. Jos tulevaisuus onkin olemassa vasta sitten kun se aktualisoituu ja sitten se onkin jo menneisyyttä ennenkuin pääsen edes tätä lausetta loppuun. Mitä pidemmällä olevaa tulevaisuutta yritämme nähdä, sitä mielivaltaisemmaksi se käy. Toisaalta ihan lähelle tulevaisuuteen kuten seuraavaan hetkeen, voimme nähdä kohtalaisella luotettavuudella. Voisiko sama juttu olla menneisyyden kanssa? mitä pidemmällä olevasta historiasta yritämme päätellä tulevaisuutta, sen epätodennäköisemmäksi se käy. Mutta taas ihan lähellä historiassa, kuten hetkisitten perusteella tehdyn seuraavaan hetkeen ulottuvan ennusteen osumatarkkuus on jo kohtalaisen hyvä. Esimerkiksi katson ikkunasta ja totean, että siellä paistaa aurinko, niin puen kengät ja takin ja jätän sontsan kotiin luottaen, että aurinko paistaa edelleen astuessani ovesta.

Niin ollen nykyisyys on sekeitus lähihistoriaa ja sen syyseuraussuhteiden perusteella tehtyjä oletuksia lähitulevaisuudesta. Olen tässä, koska uskon olevani...... mutta en voi olla asiasta ihan varma. Kun psykiatri arvioi potilastaan, niin kaiken muun ohella hän arvioi potilaan ajatuksia tulevaisuudestaan. Masentunut ihminen voi olla "näköalaton" ja maaninen ihminen "suuriluuloinen", mutta pitäisikö tässä vaiheessa kysyä onko "tulevaisuus" henkilön vai maailmankaikkeuden ominaisuus?

Luin kerran ihmisen näköaistista sellaisen väittämän, että me emme näe maailmaa kameran tavoin "valo-tai videokuvana", vaan me ikään kuin skannaamme sitä. Silmä tekee koko ajan pientä liikettä, jota kutsutaan kai silmävärveeksi. Kun hetki sitten katselin tiskipöydälläni olevaa kahvikuppia, niin mieleni säilyttää kuvan, että se on siellä yhä, vaikka en kiinitäkään siihen huomiota..... minä siis "kuvittelen" sen sinne. Mitä kaikkea muuta minä "kuvittelen"? 

Jos menneisyys ja kaikki mitä minulla on ja se on epäterävien aistieni perusteella aivojeni minulle keksimä mielikuva ja tulevaisuus on jotain jota en voi koskaan saavuttaa, koska sitä ei ole (kaikki mitä havaitsen on jo menneisyyttä), niin onko kuolemaakaan olemassa? kuolema on jotain, jonka tiedän koskevan vain kaikkea muuta elollista, mutta oma kuolemani on tulevaisuudessa ja tulevaisuutta en voi koskaan saavuttaa koska todellisuutenikin on menneisyyttä, niin mistä minä silloin voin tietää kuolevani? se on vain valistunut veikkaus, mutta sehän ei voi koskaan aktualisoitua kohdallani? elänkö siis ikuisesti kuollen vain mielikuvissani?

Musiikki on kieli

Perjantai 31.3.2023 - Mika Halvari

Musiikki on ollut minulle aina rakas harrastus. Musiikin ymmärtämisen logiikka on silti edelleen arvoitus minulle. Yhtäällä teorian suhde luovuuteen ja toisaalta mutkikkuuden suhde kaaokseen tuntui hämmentävältä. En ymmärtänyt monimutkaista musiikkia, mutta jostakin merkillisestä syystä se kuitenkin kiehtoi minua.

Esiteininä ja teininä tykkäsin tietenkin monista sellaisista artisteista, joita muutkin nuoret kuuntelivat. Mutta sitten oli se salaperäinen maailma, jota en jakanut ystävieni kanssa. Siihen maailmaan kuului vähän klassista musiikkia, jazzia ja erityisesti bluesia, kansanmusiikkia ja kaikenlaista sellaista jota en osannut edes nimetä. Siihen aikaan varhaisella kahdeksankymmentäluvulla ei ollut internettiä eikä suoratoistopalveluita tai youtubea. Lähteenä oli vanhemmat kaverit, sukulaiset, pikkupaikkakunnan nuorisokirjasto ja ihan erityisesti Jake Nyman, joka kertoili radiossa tarinoita musiikista ja sen tekijöistä ja kirjoitti vielä kirjojakin aiheesta. 

Musiikkia opetellaan kuten kieltä, kuuntelemalla ja matkimalla. Toisaalta musiikkia opetetaan myös kuin kieltä. Luokittelemalla ja määrittelemällä sääntöjä miten lauseet rakentuu. Musiikilla on jopa omat aakkoset, joissa tosin on vain kaksitoista kirjainta, mutta noilla kahdellatoista kirjaimella voidaan kirjoittaa kaikki länsimainen musiikki (on olemassa myös säveljärjestelmiä, jotka sisältävät mikrointervalleja ja niitä kaikkia ei voi ilmaista meidän nuoteilla, joissa pienin intervalli on puolisävelaskelta).

Olen kuullut väitettävän, että musiikki on universaali kieli, mutta se ei ole ihan totta. Nimittäin musiikki on kulttuurisidonnaista ja sen kieli on ymmärrettävä ymmärtääkseen sen sisällön. Me emme tule ajatelleeksi asiaa, koska opimme oman kulttuurimme musiikin kielen huomaamattamme kuuntelemalla ja myös esittämällä sitä. Lapsille opetetaan koulussa meidän musiikkikulttuuria ja meidän musiikkikulttuuriin aletaan hiljalleen kouliintumaan ensin yksinkertaisilla lastenlauluilla ja hiljalleen mennään syvemmälle ja lopulta ei enää edes huomata, että musiikissa on kielenkaltaisia säännönmukaisuuksia joita osaamme kuulla ja ymmärtää. Vasta kun kuulemme itsellemme vierasta musiikkia jonka kieltä emme ymmärrä, voimme huomata ettei se olekaan universaalia. Toisaalta jos musiikki on yksinkertaista, voimme tunnistaa siitä rakenteita, mutta sisältö jää hämäräksi koska tulkitsemme sitä oman kulttuurimme viitekehyksestä.

Mitä tuolla kielellä sitten ilmaistaan? kirjaimilla, sanoilla ja lauseilla voidaan ilmaista käsitteellisiä asioita tai kuvata ja määritellä imiöitä täsmällisesti. Musiikki on tunteiden kieli, sillä voidaan kuvata ilmiöitä, joiden kuvaaminen puhutulla kielellä olisi hankalaa ja vaatisi vertauskuvien käyttöä.

Puhutaan tunteista

Perjantai 24.3.2023 - Mika Halvari

Suomalaiset miehet eivät osaa puhua tunteista. Olen kuullut tämän suomalaisilta naisilta. Kuka sitten osaa puhua tunteista? tai miksi niistä pitäisi puhua? niin ja liittyvätkö tunteet vain ihmissuhteisiin? mitä tunteet edes ovat ja miksi kaikki ovat niin huolissaan siitä, osataanko niistä puhua?

Tunteethan ovat sellaisia aika epämääräisiä ja hankalasti kuvailtavia asioita. Uskon sen johtuvan siitä, että tunteet ovat sisäisen viestintämme ei käsitteellistä ainesta. Tohdin silti väittää, että tunteet ovat tietoa. Tai ainakin tunteet välittävät tietoa, tai ehkä tunteita on monenlaisia. Jollain tavalla uskoisin, että tunteet ovat myös meidän ajattelun ydintä sillä tunteita ilmaisee meilkein kaikki ja ainakin kaikki nisäkkäät. Mutta tunteet ovat myös ensimmäinen asia joita pieni lapsi ilmaisee kauan ennenkuin hän oppii puhumaan. 

Tunteet ovat siis viestejä keholtamme mielellemme. Esimerkiksi kipu on tunne, jos lyön vasaralla peukalooni, on tunteen välittämä viesti kristallin kirkas ja yksiselitteinen. Ei tarvita monimutkaista päättelyketjua, että ymmärtää lopettaa naulaamisen hetkeksi ja alkaa arvioimaan mitä seuraavaksi olisi hyvä tehdä. Näitä yksiselitteisiä tunteita kutsutaan usein perustunteiksi. Sitten on olemassa epämääräisempiä tunteita, joiden merkitys saattaa olla kerrassaan hämärä. Oikeastaan nekään eivät ole hämäriä ja niiden aiheuttamat tuntemukset saattavat hyvinkin olla perustunteista kumpuavia. Ne ovat vain hiukan monimutkaisempia kudelmia mielen ja kehon välisistä syy-seuraussuhteista. 

Nimittäin siinä missä tunne on kehon viesti mielelle, niin myös mieli voi viestiä keholle samaa reittiä pitkin. Toki tunteen kääntäminen käsitekielelle tapahtuu aina mielessä, mutta taustalla on monimutkainen syyseuraussuhteiden verkosto. Tunteiden kudelma sisältää siis paljon tietoa ja kun huomataan, että tunne voi olla myös kehon välittämä viesti jostakin mikä tapahtuu meidän ympärillä (ja usein niin onkin. Tuskin on olemassa tehokkaampaa tapaa tulla tietoiseksi vasarasta, kun mäjäyttää sillä peukaloon), niin tulee mieleen, että tunteiden ymmärtämisessä olisi tosi paljon järkeä.

Järki ja tunteet; tullaanko me nyt siihen johtopäätökseen, että tunteista puhumistakin tärkeämpää olisi ymmärtää omia tunteitaan? luulen, että joskus puhuminen on työkalu ymmärtämiseen eli henkilö reflektoi toisten ihmisten kautta tunteitaan ja hyvässä tapauksessa oppii ymmärtämään niitä paremmin. Tai sitten tunteiden ymmärtäminen tapahtuu ennen niistä puhumista ja puhumisen tarjoitus onkin yrittää avata toisille ihmisille omia tunteita ja motiiveja sitä mutkikasta syyseuraussuhteiden vyyhtiä. 

Keho tietää paremmin, keho on nopea ja se on menossa peitsi tanassa taisteluun, kun järki vasta haukotellen vetää sukkia jalkaan. Tämä tapahtuu somessa, parisuhteessa, liikenteessä, etc. Jos emme hallitse tunteitamme, niin ne ohjaavat meitä. Voiko tunteita hallita ymmärtämättä niitä? lyhyt vastaus on, että "voi", nimittäin tunteen voi padota. Tunteen patoamisella tarkoitetaan sitä, että pidättäydytään reagoimasta tunteeseen ja usein yritetään olla huomaamatta sitä (ei tarvitse olla kummoinen keittiöpsykologi arvatakseen miten siinä hommassa lopulta käy). Sitten on olemassa se oikea vastaus eli "ei voi". Jos järki ja tunteet lähtevät mittelöön, niin järki häviää...... aina. 

Mitä mahdollisuuksia tunteiden hallintaan sitten on? No mahdollisuuksia on joitakin esimerkiksi kanavoidaan tunne johonkin rakentavaan, esimerkiksi luodaan taidetta.... tai talo. Joskus voidaan myös tunteiden tuhovoimaa kanavoida johonkin, mutta sen kanssa olisi hyvä olla jo järki mukana, että tuhoaja ei tuhoa samalla itseään. Se kaikkein jalostunein tapa hallita ja säädellä tunteita järjen avulla, on niiden ymmärtäminen. 

Kun puhutaan tunteiden ymmärtämisestä, niin se ei ole pelkästään tunteen tunnistamista tai pelkistämistä joksikin perustunteeksi (pelko, nälkä, viha, ilo, etc...), koska tunnehan on pelkkä yksinkertainen viesti, joka ei kerro mitään jos emme ymmärrä mistä se tuli tai mihin kaikkeen se liittyy. Tunne ilman kontekstia on kuin räiskyvä tuli ilman kokkoa (jolloin kokko voikin olla lato tai sauna, mutta me vain emme tiedä sitä jos tyydymme vain tunnistamaan tunteen). Tunteiden ymmärtämisessä on siis tärkeää seurata sitä syyseruraussuhteiden ketjua taaksepäin tunteen alkulähteelle ja ymmärtää niitä konteksteja, miksi tunne tuli tietoisuuteeni juuri nyt juuri tässä tilanteessa. Yksinkertaistettuna, olen liikennevaloissa ja ärsyynnyn edessä ajavan mateluun, niin ymmärtäessäni että en syönyt lounasta ja olen vihainen koska olen nälissäni, antaa mahdollisuuden ymmärtää ettei suuttumuksellani ole mitään tekemistä edessäni ajavan tuntemattoman ihmisen kanssa. Tämä sama logiikka pätee myös huomattavasti mutkikkaammissa ja pidemmissä syyseurausvyyhdeissä. 

Kun järki on ovela ja päättää ottaa aikaa ja ymmärtää tunteita ja sen kavereita, tapahtuu seuraavaa. Tunne analyysissa tunne heikkenee ja tulee hallittavaksi. Samaan aikaan järki voimistuu ja ymmärrys itsestä ja ympäristöstä lisääntyy. Kun tätä tekee tarpeeksi paljon ja usein ja huolellisesti ja uskaltaa katsoa sinnekin mikä hävettää, niin järki ja tunteet sulautuu yhdeksi supervoimaksi teräsmiehen empatian silmäksi, jolla voi nähdä lyijynkin läpi. 

Kauneus on katsojan silmässä

Perjantai 17.3.2023 - Mika Halvari

Olette varmasti kuulleet sanonnan "kauneus on katsojan silmässä". Minusta ajatus siitä ettei esteettiset arvot voi olla absoluuttisia, on jotain vastaansanomattoman kiehtovaa. Sellaisena ne kuitenkin monesti esitetään. Kauneus on monelle yksinkertainen itsestäänselvyys, jonka lähempi tarkastelu ja varsinkin kriittinen arviointi aiheuttaa riidan. 

Itsellenikin on tuttu hokema, että makuasioista ei voi riidellä. Kuitenkin ne ovat melkeinpä ainoita asioista joista edes kannattaa riidellä. Ajatus, että pitää jostakin ja jostakin muusta ei pidä, ei vielä ole mikään tieto eikä edes mielipide. Se on vasta lähtökohta ja kaikki kiinnostavat henkilökohtaiset tulkinnat ja arvot ja kulttuuriset syyseuraussuhteet ovat siellä taustalla tai pinnan alla. Ja vasta ne ovat kiinnostavia, vasta niiden ymmärtäminen avartaa maailmaamme tai selittää yhtään mitään.

Kauneuteen palatakseni; kotiseudullani on pieni lämpäre suojeltua vanhaa metsää.... tai oikeastaan puustoa. Tarkkaan ottaen se on pienehkö vanha puisto, joka on jätetty hoitamatta... siis luonnon tilaan. Niin, että puut ovat saaneet kasvaa, vanhentua, kaatua ja lahota juuri niinkuin luonnossa tapahtuu, niin että ihminen kajoaa mahdollisimman vähän asioiden tilaan. Toki siinä puistossa saa ulkoilla ja kyllä sitä hoidetaan niin, että jos joku puu alkaa lahoamaan pystyyn niin, että se on vaarallinen niin se autetaan nurin. Mutta esimerkiksi konkeloiden annetaan olla jos ne eivät aiheuta välitöntä vaaraa ohikulkijoille. Tässä puistikossa on myös jäänteitä rakennuksista (lähinnä sammaloituneita kivijalkoja) joita siinä on joskus muinoin ollut.

Tämä paikka on yksi kauneimmista mitä tiedän, vaikka kävin yhteen aikaan päivittäin koirani kanssa siinä ulkoilemassa. Niinpä johtui päivänä muutamana mieleeni miettiä, että miksi se minua puhuttelee ja koskettaa niin syvästi. Oikeastaan aloin myös ihmetellä, että miksi vanha ja sammaloitunut puu on niin käsittämättömän kaunis, mutta vanha ihminen ei ole? tähän kysymykseen on helppo etsiä useitakin vaihtoehtoisia selityksiä. Yksi näkökohta löytyy ajan ja kuoleman suhteesta. Tietyllä tavalla puu on ikuinen..... ainakin ihmiseen verrattuna. Isossa Britanniassa on kuulemma marjakuusi, joka on 1600 vuotta vanha. Suomessakin on puita joiden ikä lasketaan helposti sadoissa vuosissa. Ihmisen mittapuulla se on ikuisuus, vaikka me tiedämme maailman olleen olemassa jo ennen meitä ja että se jatkaa olemassaoloaan meidän jälkeen, niin meidän arkinen ajallinen hahmotuskyky on pisimmilläänkin vain ihmisen elämän mittainen. Meille ikuisuus on illuusio, mutta puulle se mahdollista ja se ehkä osaltaan tekee vanhan puun näkemisestä itselleni jotenkin pyhän kokemuksen. Se muistuttaa omasta rajallisuudesta ja myös siitä, että vaikka uskomme kaikkea tieteemme avulla ja jumalan luvalla hallisevamme, niin emme pysty yksilönä olemaan olemassa niinkään naurettavan lyhyttä aikaa kuin sanotaan vaikkapa sataa vuotta.

Onko vanha ihminen ruma? no ei tietenkään ole, mutta vanha ihminen on peili ja tulevaisuuden ennuste. Siinä missä vanha puu muistuttaa meitä kuolemattomuudesta, vanha ihminen muistuttaa meitä kuolevaisuudesta. Toinen huomio on seksi. Kuinka paljon ihmisen kauneutta arvioidessa mietimme hänen arvoaan parisuhdemarkkinoilla? olisiko hän potentiaalinen kumppani, haluttava kumppani, kyvykäs kumppani? tähän seikkaan vaikuttaa varmasti oma sijaintimme elämänkaarella ja toisaalta oma biologiamme. Itselläni alkaa hormonitasot olemaan sen verran matalia ettei nuoren naisen näkeminen enää saa minua suunniltani ja minulla on aikaa ja kiinnostusta pohtia tällaisia jonninjoutavuuksia.

Entäpä sitten markkinat? kuinka paljon markkinat vaikuttaa siihen, mikä meidän mielestä on kaunista tai rumaa. Määritelmällisesti vauraus on suhteellista ja nimenomaan suhteessa resurssin rajallisuuteen. Jos me yhdistetään markkina kauneuteen, niin voidaan huomata, että suomessa on kasvatettu paperia yli sata vuotta. Se tarkoittaa, että sellun tuotannossa puun vanhuus ei ainakaan ole arvo tai millään tapaa tavoiteltava asia. Se on johtanut siihen ettei meillä ole vanhoja puita ainakaan riesaksi saakka. Ihmisten kohtadalla taas kärjellään seisova ikäpyramidi tekee sen, että meillä on vanhoja ihmisiä enemmän kuin nuoria. Se tarkoittaa että vanhat ihmiset on enemmän riesa ja kuluerä kun taas nuorista on joka suhteessa ja joka paikassa pula.

Voisin ehkä päättää tämän hajatelman sellaiseen henkilökohtaiseen johtopäätökseen, että vanhan puun kohdalla katseeni on puhdas kaikista biologisista, kulttuurisista ja taloudellisista pyyteistä ja olen siksi vapaa näkemään sen sisimmän olemuksen. Rapistuvat ihmisen rakentamat miliööt ovat mielestäni kauniita siksi, että siellä on hallinta muuttunut tapahtumiseksi. Mielestäni kauneus asuu siellä missä asiat eivät ole täysin hallinnassa. Siellä missä horsma puskee asfaltin läpi tai missä kosteus on murentanut graffitien peittämää rappausta, on ihmisen hallinta tiessään ja itse aika maalaa entropian siveltimellä mestariteostaan.

Iloisesti keski-ikäinen

Perjantai 10.3.2023 - Mika Halvari

Keskikokoinen, keskivartalolihava, keskiaikainen, keskimääräinen...... niin keski-ikäinen. Mitä se oikeastaan tarkoittaa? ihminenhän on keskimäärin sen ikäinen kuin kulloinkin sattuu olemaan. Emmekö me kaikki olla siinä tapauksessa keski-ikäisiä? tai voi kai asiaa tarkastella toisinkin. Suomalaiset elävät kaiketi jotakuinkin kahdeksankymppisiksi ja sitten kuolevat, mutta sillätavalla mitattuna keski-ikäinen olisi sangen varttunut henkilö eikä keskimääräistä aikaisemmin kuolevat saavuttaisi keski-ikää lainkaan.

No tuo kahdeksankymmentävuotta on tietenkin eliniän odote ja suomalaiset ei onneksi ole ole keskimäärin kahdeksankymmentävuotiaita. Piti oikein googlettaa ja selvisi, että suomalaisten mediaani-ikä on jotain 43 vuotta eli tällä tavoin mitattuna, keski-ikäinen on ihan fertiili olento... tosin presidenttimme osoitti, että miehelle lisääntyminen onnistuu vähän varttuneempanakin. No väestön ikärakennehan muuttuu ja niinollen keski-ikäkin muuttuu ja siksi pitääkin miettiä, että kuinka paljon se kertoo yksilöstä, vai kertoisiko se sittenkn enemmän väestöstä kokonaisuutenaan? onko se silloin oikeastaan kovinkaan hyvä referenssi kertomaan siitä kuka minä olen?

Oletteko kuulleet sanontaa, jonka mukaan tämän päivän viisikymppinen on eilispäivän kolmekymppinen? kertooko se siitä, että ihmiset elävät entistä vanhemmaksi entistä terveenpinä? vai kertooko se sittenkin kärjellään seisovasta väestöpyramidista? jos jokainen sukupolvi on edeltäjäänsä pienempi, niin silloinhan viisikymppisiä on nyt samanverran kuin kuin kaksikymmentävuotta sitten oli kolmekymppisiä ja siis edustavat vallitsevassa väestökehityksessä enemmistöä suhteessa kolmekymppisiin. Se tarkoittaa, että viisikymppiset päättävät kolmekymppisiä enemmän siitä, ketä istuu suomen eduskunnassa tai minkälaisilla autoilla täällä ajetaan..... ja kenen tarpeet ovat etusijalla kun päätetään yhteisistä asioista. Koulutuksesta ja päivähoidosta siis todellakin leikataan, mutta ei mökkitiemäärärahoista tai terveydenhuollosta.

Mark Twain sanoi, että "jos ihminen ei nuorena ole radikaali, hän on sydämetön. Ja jos hän ei vanhana ole konservatiivi, hän on tyhmä" :-) . Itse en haluaisi tunnustaa olevani konservatiivi, vaan haluaisin olla ikuinen kapinallinen. Mutta ketä vastaan kapinoisin? huoltosuhteen kääntyessä joudumme kapinoinnin sijasta vaihtamaan vanhempiemme vaippoja. 

Niin tai näin, olen pakotettu huomaamaan että henkilökohtaisella tasolla jotkin asiat vääjäämättä jäävät menneisyyteen. Toisaalta olen saanut huomata myös, että jotkin toiset asiat, joita en uskonut voivani säilyttää, ovat seuranneet minua nykyisyyteen.